Lahdessa ei päätöksentekoon tarvita muita kuin SDP

Lahti Energia Oy:n myyntiaikeista vielä kerran, kun kaupunginhallituksen sitä koskeneen kokouksen (8.4.2024) pöytäkirja on nyt sanasta sanaan luettavissa. Kokous päättyi äänestykseen kh:n jäsenen Timo Putulan (Kok) esitykseen kaupungin talouden tasapainotusohjelman palauttamisesta uuteen valmisteluun. Tämän esityksen Putula teki siksi, että SDP:n kunnallisjärjestön edustajisto oli edellispäivänä ottanut kielteisen kannan energiayhtiön myymiseen edes osittain. Julkisuudessa on ollut tieto, että kaupunginhallitus oli asian palauttamisen kannalla yksimielisesti. Todellisuudessa Putulan esitystä kannatti kymmenestä kokousedustajasta seitsemän ja tyhjää äänesti kolme sosiaalidemokraattia.

Tosin kh:n puheenjohtaja Sirkku Hilden (SDP) oli tehnyt oman palautusesityksensä hieman toisin sanoin kuin Putula ja ennen lopullista äänestystä oli ensin äänestetty, kumpiko esityksistä menee tähän loppuäänestykseen.

Tämä kokoustekniikka oli pilkunviilausta. Todellinen iso asia oli, että kaupunginhallitus nosti kädet pystyyn, koska 16 kaupunginvaltuutetun takana oleva demarien kunnallisjärjestö vastusti Lahti Energian myymistä. Näiden 16:n lisäksi kaupunginvaltuustossa on 43 muiden ryhmien edustajaa. Tästä voi nyt tehdä sellaisen johtopäätöksen, että päätöksentekoon Lahdessa tarvitaan vain sosiaalidemokraatit.

Kun tätä mieltä ovat myös porvarit, voi ensi vuoden kunnallisvaalit järjestää niin, että ehdokkaina on vain demareita, joista sitten äänestetään 16 valtuutettua. Enempää ei tarvita, joten tasapainotussäästöäkin syntyy.

kari.naskinen@gmail.com

Peter O´Toole ja Nicole Kidman Kaksoisvirranmaassa

Brittiupseeri Thomas Edward Lawrence tunnetaan hyvin elokuvasta Arabian Lawrence (1962), jossa hänellä on merkittävä osa Osmanien valtakuntaa vastaan nousseessa arabikapinassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Elokuvassa tätä sankariroolia esittää Peter O´Toole. Nyt katsoin kuitenkin elokuvan Aavikon kuningatar (2015), joka kertoo Gertrude Bellin vaikutuksesta samaan aikaan modernin Lähi-idän muotoutumisessa. Molemmat elokuvat perustuvat tositapahtumiin, ja mielenkiintoista oli havaita, että Nicole Kidmanin esittämä Gertrude Bell kohtaa omassa tarinassaan myös T.E. Lawrencen.

Molemmat elokuvat ovat erinomaisia. Arabian Lawrence sai parhaan elokuvan Oscarin, David Lean parhaan ohjaajan Oscarin ja tuli viisi muutakin Oscaria. Werner Herzogin Aavikon kuningatar ei palkintoja saanut, vaikka olisi ansainnut siinä missä tuo toinenkin, mutta Herzogin ote ei ollut yhtä viihteellinen ja seikkailullinen kuin Leanin elokuvassa. Jonkinlaisen kuvan noista maailmanpolitiikan tapahtumista Kaksoisvirranmaassa ennen Irakin itsenäistymistä nämä elokuvat joka tapauksessa antavat. Kun elokuva lisäksi pani lukemaan Gertrude Bellin elämäkertakirjan, niin tuli sellaiseen johtopäätökseen, että Bell oli lopulta suurempi tekijä Mesopotamiassa kuin Lawrence. Tätä tukee myös dokumenttielokuva Kirjeitä Bagdadista (2016), jota en ole nähnyt, mutta perehdyin runsaasti siitä kirjoitettuun juttuihin.

Molemmat kylläkin olivat merkittävästi mukana arabikapinassa. Tästä kertoo myös otsikkokuva, joka on ko. dokumenttielokuvasta: Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaista ja merentakaisista alueista vastannut ministeri Winston Churchill (2. vasemmalta) ratsasti kamelilla Gizan pyramidien luona 1921 vieressään Gertrude Bell ja tämän toisella puolellaan Lawrence. Tuolloin pidettiin Kairossa konferenssi, jossa sovittiin Irakin muuttamisesta kuningaskunnaksi. Elämään on jäänyt sellainenkin tieto, että Gertrude Bell piirsi Churchillille Irakin rajat hiekkaan. Britannian kuninkaallisen maantieteellisen seuran entinen puheenjohtaja David Hogarth puolestaan kertoi, että Lawrence oli erityisesti hyödyntänyt arabikampanjoissaan Bellin raportteja. On myös sanottu, että Bell oli ”aivot Arabian Lawrencen taustalla”.

Elokuvassa tulee esille sellainenkin, että Lawrence yritti iskeä Gertrudea, mutta sai rukkaset. Yhdessä beduiinikylässä Lawrence oli kehuskellut naisjutuillaan, mutta Gertrudesta hän sanoi, ettei kelpuuttanut tätä vaimokseen, koska Gertrude oli liian tavallisen näköinen.

Näin internetin aikana on kätevää, ettei tarvitse tällaista juttua paisuttaa erilaisilla perustiedoilla. Jos joku haluaa enemmän tietoa käsillä olevista jutuista, niitä tietoja löytyy hetkessä netistä. Sen verran näistä kahdesta tutkimusmatkailijasta ja brittien tiedustelupalvelun avustajasta kuitenkin, että he olivat lähtöisin kovin erilaisista oloista: Gertrude Bell oli vauraan englantilaisen hienostoperheen lapsi ja Lawrence alempaan keskiluokkaan kuuluva au-lapsi. Kohti Bagdadia omia reittejään edetessään he olivat kuitenkin yhteydessä toisiinsa ja antoivat tietoja toisilleen.

MIESTEN MAAILMA

He tapasivat toisensa ensimmäisen kerran jo 1911, kun Bell kohtasi Karkemishissa kaksi aloittelevaa arkeologia. Bell tervehti 20 vuotta itseään nuorempaa Lawrencea sanomalla ”poika kulta”.

Janet Wallachin kirjoittaman Aavikon kuningatar -kirjan (1996) yksi luku on nimeltään ”Miesten maailma”. Niin se oli sata vuotta sitten mitä suurimmassa määrin. Isoissa hommissa mies oli aina mies, joten oli vaiheita, joissa Bell joutui kirjoituspöytätehtäviin, kun samaan aikaan Lawrence pääsi reissaamaan tärkeille tehtäville. Sankari Lawrencesta tuli varsinaisesti 1917, kun arabiarmeija valtasi brittilaivaston avulla Al Wajhin sataman ja sen jälkeen voittivat Agabassa.

Gertrude Belliä itä veti puoleensa ja 1890-luvun alusta lähtien hän teki tutkimusmatkoja Lähi- ja Keski-idässä. Tietojen keruu johti luontevasti siihen, että maailmansodan sytyttyä Bellin tietämykselle oli käyttöä brittitiedustelun parissa. Lopulta hän kohosi hierarkiassa korkealle ja myös englantilaisten johdolla valtaan nostetun kuningas Feisalin lähipiiriin.

Gertrude Bell (1868 - 1926) oli tutkija, kirjailija, arkeologi ja siirtomaadiplomaatti, joka todisti ja tallensi geopoliittisesti merkittäviä tapahtumia koko elämänsä ajan. Hänen roolinsa näissä tapahtumissa ja hänen kokemuksensa matkustamisesta Euroopassa, Itä-Aasiassa ja Lähi-idässä 1900-luvun alussa on dokumentoitu hänen Newcastlen yliopistossa pidetyssä laajassa arkistossa. Gertrude Bell oli kova mimmi; ”Jokainen on vihollinen, kunnes tiedät, että hän on ystävä”, sanoi Bell autiomaan säännöstä.

Tiedustelu-upseeri Thomas Edward Lawrence (1888 - 1935) taisteli arabisissijoukkojen rinnalla Lähi-idässä ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1914 hänet lähetettiin osana Britannian tiedustelupalvelua Kairoon tulkiksi ja kartantekijäksi. Egypti oli brittiläinen protektoraatti ja oli etulinjassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan puhjenneessa sodassa. Arabit kapinoivat turkkilaisia miehittäjiä vastaan, jotka silloin hallitsivat Lähi-itää. Lawrencesta tuli lopulta yhteysupseeri brittien ja arabien välille ja toimi prinssi Feisalin neuvonantajana. Lawrence auttoi Feisalia järjestämään arabiheimot tehokkaaksi sissitaistelujoukoksi. Hänen johtamansa joukot voittivat lopulta turkkilaiset ja toivat suurimman osan Aqaban eteläpuolisesta alueesta arabi-brittiläisten hallintaan.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Pallo-Miehet 90 vuotta

Otsikko on sillä tavalla oikein, että FC Lahden kahdesta alkujuuresta toinen oli Lahden Pallo-Miehet ja toinen Viipurin Reipas. Muutaman päivän sisällä tulee kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun LPM perustettiin Häme-kahvilassa 24.4.1934. Parin mutkan kautta LPM muuttui Kuusysiksi, ja lopulta velkataakan alle vajonneet Kuusysi ja Reipas yhdistyivät 1996 edustusjoukkueidensa osalta FC Lahdeksi.

LPM sisältää paljon lahtelaista urheiluhistoriaa, johon heti perustavassa kokouksessa merkittiin seuran jäseninä 87 nimeä. Ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin herra Erik Tuuha, rahastonhoitajaksi herra I. Smeds, sihteeriksi herra T. Kuusela, jäsenkirjuriksi ja mainonnanhoitajaksi herra Eetu Seppälä sekä muiksi jäseniksi herra E.J. Leskinen ja varajäseniksi G. Berger, U. Hurme ja V. Silvonen. Heti perustamisvuoden heinäkuussa pelattiin Lahden urheilukentällä Radiomäellä ensimmäinen ottelu, joka päättyi Heinolan Iskun kanssa 0-0, yleisöä yli 500 henkeä. Otsikkokuvassa molempien joukkueiden pelaajat.

Jo 1938 LPM voitti Suomensarjan karsinnat ja nousi tähän sarjaportaaseen. LPM:n historiikkitekstistä, jonka kirjoittajan nimeä ei A-nelosnivaskassa ole, kerrotaan sotien tulleen kuitenkin toiminnan esteeksi, kuten koko maassa, ja yksi ylimääräinenkin tappiokin koettiin seuran arkiston osittain kadotessa sodan melskeisissä oloissa. Uusi nousu alkoi sitten sotien jälkeen, jolloin uutta ponnistuspohjaa lahtelainen jalkapallo sai siitä, kun Palloliiton Lahden piiri perustettiin 1946.

Rahan kanssa oli kuitenkin vaikeaa, ja taloudellinen ahdinko pakotti poistamaan jääpallon seuran ohjelmasta 1957. Sen tilalle otettiin 1961 jääkiekko, joka oli alkanut nousta suosioon Suomessa. Toimintakertomuksessa mainittiin myös, että ”päätettiin antaa junioripojillemme tällä tavalla toimintaa myös talviajaksi”.

Erik Tuuhan jälkeen toimivat puheenjohtajina Eetu Seppälä, Armas Raukola, Toivo Hokkanen, Heikki Aho, Lars Lampi, Unto Nurmi ja Harry Ottela, ennen kuin tuli uudenlainen ratkaisu. Seuran talous oli edelleen kovilla, mutta sitten Upon teollisuusneuvos Arvi Tammivuori teki aloitteen toisenlaisesta järjestelystä: vuosikokouksessa 1963 päätettiin LPM:n nimi muuttaa Upon Palloksi ja Tammivuoren johdolla ryhdyttiin välittömästi suunnittelemaan tulevaa toimintaa, asetettiin tavoitteet ja luotiin organisaatio asioiden hoitamiseksi. Upon Pallon puheenjohtajaksi valittiin tietenkin Tammivuori ja muiksi johtokunnan jäseniksi dipl.ins. Unto Nurmi, insinööri Pentti Virtanen, merkonomit Antti Muinonen ja Raimo Valtonen, kamreeri Elo Maajärvi, toimittaja Antero Laine, laborantti Aaro Vesanen ja tohtori Jorma Airaksinen. Lisää tuttuja nimiä: seuran päätoimiseksi urheilutoiminnanjohtajaksi kutsuttiin voimistelunopettaja Seppo Oikarinen ja nuorisojaoston puheenjohtajaksi osastopäällikkö Björn Wetzell.

Kovia nimiä oli myös kentällä, kun Upon Pallo nousi Suomensarjan itälohkon ylivoimaisena voittajana mestaruussarjaan: Markku Vilkki 19 maalia, Rauno Kestilä 17, Jorma Jokinen 11, Markku Kumpulampi 6, Timo Mäkinen 5, Kalervo Sutinen 3, Eero Kolehmainen 3, Raimo Saviomaa 3, Pekka Sippo 2, Risto Viljanen 2, Veijo Kanon 2, Raimo Sippo 1, Aimo Karvanen 1, Erkki Salminen 1, Harri Kurki, Raimo Selin, Rauno Uronen, Raimo Jalava, Pertti Halme, Stig Wetzell. Valmentaja oli Suomen maajoukkuetta aiemmin valmentanut saksalainen Kurt Weinreich.

Jääkiekossa Upon Pallo nousi mestaruussarjaan 1967, jossa pelattiin kaksi kautta pääasiassa ”ostomiehillä”. Parhaat pistepörssipelaajat mestaruussarjassa olivat Raimo Ranta, Esa Peltonen, Matti Harju, Juhani Aaltonen ja Pertti Nurmi. Valmentajina olivat Seppo Liitsola ja Aulis Hirvonen.

Seuraava merkkipaalu oli seuran yleiskokouksen päätös 1969, että Upon Pallo muuttuu Lahti-69 ry:ksi. Tätä olivat edeltäneet yhdistymisneuvottelut Lahden Reippaan johtokunnan kanssa, mutta niistä tuloksena oli vain, että LPM:n sisarseura Lahden Pallo -64 siirtyi Reippaan hoteisiin. Vuonna 1974 Lahti-69 muutti nimensä virallisestikin Kuusysiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Pentti Saarikoski, Alexander Ironman Stubb ja muut urheilumiehet

Juuri ilmestyneessä Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 2/2024 kerrotaan tasavallan presidenteistä, joiden yhteydessä urheilu on ollut yksi osa presidentintekijyyttä. Jutun kirjoittanut urheilutietokirjailija Kalle Virtapohja aloittaa tunnetuimmasta esimerkistä Urho Kekkosesta, mutta löytää urheiluyhteyksiä melkein kaikkien presidenttien taustalta. Parnasson numerossa 2/2024 puolestaan käydään läpi Pentti Saarikosken päiväkirjoja, joissa myös urheilijat ovat hyvin esillä.

Presidenteistä valtaosa on ollut yksilöurheilun ystäviä, poikkeuksina vain lentopallomies Mauno Koivisto ja koripallomies Martti Ahtisaari. Tietyllä tapaa myös Alexander Stubb on joukkuelajien ystävä, koska hän henkilöityy jääkiekkoon isänsä kautta: Göran Stubb on Jääkiekkoliiton entinen toimitusjohtaja ja HIFK:n jääkiekkojaoston entinen puheenjohtaja. Jo pienenä poikana Alex nähtiin Helsingfors IFK:n edustusjoukkueen harjoituksissa Nordenskiöldinkadun hallissa pian sen jälkeen, kun hän oppi kävelemään. Vähän myöhemmin hän pelasi itsekin HIFK:n junioreissa. Nykyisin hänen leipälajinsa on kuitenkin triathlon.

Yksilöurheilusta presidenttien mielilajeina Virtapohja luettelee: K.J. Ståhlberg purjehti, P.E. Svinhufvud ampui ja metsästi, Kyösti Kallio oli hiihtänyt, Risto Ryti harrasti kävelypalavereita, C.G.E. Mannerheim ratsasti ja metsästi ja J.K. Paasikivi oli oman ilmoituksensa mukaan ollut innokas voimistelija ja urheilija. Viimeinen yksilölajien harrastaja Urho Kekkonen oli kovin: oli Suomen paras korkeushyppääjä, teki maailmanennätyksenkin vauhdittomassa kolmiloikassa, oli Suomen Urheiluliiton kova puheenjohtaja ja hiihti presidenttivuosinaan jopa tuhat kilometriä talvessa. Jos kalastamisenkin laskee urheiluksi, niin sen lajin presidentti oli Lauri Kristian Relander.

Pipolätkää ja rullaluistelua harrastava Sauli Niinistö on pelannut jääkiekkoa Vladimir Putinin kanssa. Tarja Halosen suosikki oli naisvoimmistelu ja muutenkin voimistelu, sillä hän toimi lajiliiton hallituksessakin. Eli jokainen on mukana.

Kaikki viittaa edelleen siihen, että urheilun merkitys säilyy jatkossakin varsin suurena presidentinvaaleja ajatellen. Virtapohja kirjoittaa, että ”tasaisissa vaalikamppailuissa urheilu ja toiminta urheilun parissa voi tuoda ratkaisevan kilpailuedun, kun tiedetään, miten vahvoja siteitä urheilun parissa syntyy”.

OLYMPIAMITALISTI
VOIMISTELUNOPETTAJANA

Pentti Saarikosken tapauksessa voi aloittaa siitä, että hänen voimistelunopettajanaan oli olympiavoimistelija Esa Seeste, joka saavutti Berliinissä 1936 pronssia joukkuekilpailussa. Kerran Pentillä tuli jotain skismaa opettajan kanssa ja Pentti löi opettajaa, seurauksena viikon pituinen ”hermojen toipumisloma”.

Arto Köykän Parnasso-jutussa sanotaan, että julkaistuissa runoissaan Saarikoski mainitsi huippu-urheilun kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos – päiväkirjamainen merkintä:

”Huomenna Pertti Pousi hyppää pituutta,
ylihuomenna kolmiloikkaa.
Saa nähdä tuleeko maailmanennätys.”

Proosassa on enemmän urheilusankareita. Vuoden 1964 olumpiakisoja Saarikoski seurasi tarkasti ja myöhemmin romaanissa Ovat muistojemme lehdet kuolleet sai kahden kultamitalin Eero Mäntyranta runsaasti huomiota. Samoista kisoista näytti Saarikoskea kiinnostaneen Arto Tiainen, mutta kultamitalisti Veikko Kankkonen sai vain lyhyen maininnan. Huomiota saivat myös Juha Mieto ja Ragnar Persson. Vanhemmista tekijöistä ei Veikko Hakulista näkynyt lainkaan Saarikosken teoksissa, mutta Sixten Jernberg oli lyhyesti esillä, samoin Benjamin Vanninen.

Kekkosen urheulusaavutukset Saarikoski luonnollisesti tunsi ja muista yleisurheilijoista hän otti päiväkirjoissaan tai muissa kirjoissaan esille seuraavat:
Mikko Ala-Leppilampi
Bob Beamon
Wayne Collett
Seppo Hovinen
Jorma Jaakola
Pentti Kahma
Tapio Kantanen
Ossi Karttunen
Jorma Kinnunen
Hannes Kolehmainen
Markku Kukkoaho
Carlos Lopes
Vincent Matthews
Miklos Nemeth
Pentti Nikula
Paavo Nurmi
Jesse Owens
Mona-Lisa Pursiainen
Pekka Päivärinta
Ville Ritola
Hannu Siitonen
Pekka Vasala
Lasse Viren
Juha Väätäinen
Emil Zatopek

Virenin olympiavoitosta Münchenissä oli Saarikoski niin innoissaan, että tarjoutui rahapulassaan kirjoittamaan Virenista kirjan. WSOY:n Hannu Tarmio kommentoi: ”Olitkohan ihan tosissasi?” Kirjat Virenistä tekivät Pentti Vuorio ja Mauno Saari.

Muitakin lajeja penkkiurheilija Saarikoski seurasi niin aktiivisesti, että mainintoja saivat monet:

Moottoriurheilusta Rauno Aaltonen, Hannu Mikkola, Timo Mäkinen, Jarno Saarinen.

Jääkiekosta Veli-Pekka Ketola, Vaclav Nedomansky.

Nyrkkeilystä Cassius Clay, Jorma Ojaharju.

Pesäpallosta Pentti Katainen.

Tenniksestä Björn Borg.

Jalkapallosta Torbjörn Nilsson.

Urheiluselostajista Saarikoski luetteli Paavo Noposen, Adolf Turakaisen ja Anssi Kukkosen.

Naisten urheilu ei Saarikoskea kiinnostanut, Mona-Lisa Pursiaisen lisäksi hänen näkökenttäänsä jäivät vain hiihtäjät Marjatta Kajosmaa ja Hilkka Kuntola.

Suurimmat kiinnostuksenkohteet hiihto ja yleisurheilu olivatkin. Asiaa tai ei -kirjassaan hän pohti: ”On satanut lunta, niin että maa taas on valkoinen, sataisi vielä sen verran että pääsisi hiihtämään, se olisi paras lääke masennukseen.”

Jutun Parnassoon kirjoitti rovasti ja teologian tohtori Arto Köykkä, joka väitteli tohtoriksi Saarikosken tuotannon uskonnollisesta kielestä. Väitöskirjan nimi on ”Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi”.

kari.naskinen@gmail.com

Elinkeinoelämä vastustaa ay-liikettä Loimaan kassaankin vedoten

Suomikin kuuluu YK:n alaiseen Kansainväliseen työjärjestöön (ILO), josta nyt tuli kirje työministeri Arto Satoselle (Kok). ILO:n mukana Suomen valtio on sitoutunut niihin sopimuksiin, joilla tunnustetaan oikeus työtaisteluihin. Kirjeessä todetaan, että Petteri Orpon hallituksen esitys lakko-oikeuden rajoittamisesta ei ole ILO:n sopimusten mukainen.

Hallituksen tukena on koko elinkeinoelämä, näkyvimpinä tahoina Elinkeinoelämän keskusliitto, Elinkeinoelämän valtuuskunta ja Keskuskauppakamari, jonka toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi on ottanut manaukseensa mukaan myös Yleisen työttömyyskassan YTK:n eli ns. Loimaan kassan. Romakkaniemi kehotti SAK:n jäseniä eroamaan ja liittymään YTK:n jäseneksi ja neuvoi kaikkia yrityksiä hakemaan työntekijöitä YTK:n jäsenistä.

Tilanne on hyvin erikoinen, kuten Sixten Korkmankin eilen kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Suomessa hallitus näyttäytyy nykyisessä työmarkkinaselkkauksessa työnantajapuolen esitaistelijana ammattiyhdistysliikettä vastaan.”

EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies tietenkin on lakkojen kieltämisen kannalla, varsinkin poliittisten lakkojen. Voi kuitenkin sanoa, että nyt ei ole lakkoiltu erityisesti poliittisesti, koska protestin kohteena on ollut hallitus nimenomaan siksi, että se on muuttanut itsensä työmarkkinaosapuoleksi.

Poliittiset työtaistelut Suomessa eivät ole edes usein toistuvia. Edellisen kerran sellaisia oli 2018, kun poliittisilla lakoilla vastustettiin Juha Sipilän (Kesk) hallituksen aikeita heikentää työntekijäpuolen asemaa lakiteitse. Nyt työrauhalainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen omassa lakiesityksessäkin sanotaan, että ”muina vuosina poliittisten työtaisteluiden vuoksi menetettyjen työpäivien määrä on ollut vähäinen” ja että ”2000-luvulla toteutuneet poliittiset lakot ovat olleet pääasiassa alle vuorokauden mittaisia”. Miksi siis nyt?

Uuden talousajattelun keskuksen (ajatuspaja UTAK) nettisivulla on havaittu, että hallituksen perustelut muistuttavat kehäpäätelmää: ”Hallitus rajoittaa lainsäädännöllä poliittisia lakkoja, mitä vastustetaan poliittisilla lakoilla, joten poliittisia lakkoja pitää rajoittaa, jotta poliittisia lakkoja ei olisi.”

(Olen ollut kaksi kertaa lakossa, ja kyllä niissä molemmissa politiikkaa oli mukana, vaikka ne eivät olleetkaan nykytermin mukaisia poliittisia lakkoja.)

Ajatushautomo UTAKin pyrkimyksenä on keynesiläisen hyvinvointivaltion päivittäminen 2020-luvulle. UTAKin yhteiskunnallisia tavoitteita ovat demokratia, täystyöllisyys, tasa-arvo, kestävä kehitys sekä pienet varallisuus- ja tuloerot. UTAKin toiminnanjohtaja valtiot. tri Lauri Holappa, jonka kanssa toimistolla työskentelee myös valtiot. maist. Antti Alaja. UTAKin hallituksen puheenjohtaja on Juha Leppänen ja varapuheenjohtaja Tuulia Pitkänen.

kari.naskinen@gmail.com

Eriarvoisuuden lisääntyminen johtaa kriiseihin

Keppanapullon hinta noussee alv:n korotuksen takia muutamalla sentillä, konjakkipullon ehkä 20 sentillä. Näin toimii arvonlisävero, joka on hienolta kuulostava tasavero, siis kaikille sama, itse kullekin säädylle. Ristiriita on kuitenkin siinä, että erilaiset tasaverot lisäävät kansalaisten eriarvoisuutta. Tätä ajaa nyt persukokoomuksen hallitus ja saa voimakasta tukea Elinkeinoelämän keskusliitolta, Elinkeinoelämän valtuuskunnalta ja Keskuskauppakamarilta.

Maailmassa on noin 20 valtiota, joissa on täydellinen tasaverojärjestelmä. Suomessa ei aivan ole, sillä vasta noin 85 prosenttia kaikista veroista on tasaveroja. Alv:n lisäksi tasaveroja ovat esimerkiksi kunnallisvero, bensa-, auto-, alkoholi- ja tupakkaverot. Ne tasaveromaat ovat Armenia, Belize, Bolivia, Bornia-Herzegovina, Bulgaria, Gruusia, Guernsey, Itä-Timor, Jersey, Kazakstan, Kirgisia, Pohjois-Makedonia, Moldova, Nauru, Romania, Tadzhikistan, Turkmenistan, Ukraina, Unkari, Uzbekistan ja Viro.

Tasaveron vastakohta on progressiivinen vero, joka kasvaa verotettavan tulojen kasvaessa. Tällainen on valtion ansiotulovero, mutta sen nousevaa progressiivisuutta halutaan vähentää.

Alv:n ja muiden välillisten verojen korotukset ovat juuri nyt myös ajan henkeen sopivia, vaikka eriarvoisuutta lisäävätkin. Ne ovat nyt sikäli perusteltuja, että ne ovat kulutusveroja eli haittaveroja. Koska mitä vähemmän kulutetaan, sitä paremmin maapallon käy.

Alv:n korottaminen rasittaa eniten pienituloisia. Tämän takia, eriarvoisuuden ehkäisemiseksi alv:n korottaminen pitäisi jotenkin kompensoida pienituloisille, mutta koska se söisi osan korotuksen tuotosta, näitä kompensaatioita ei tehdä - sosiaalisten tulonsiirtojen indeksit jäädytetään. Petteri Orpo onkin konjakinystävä Björn Wahlroosin tuttava ja Wahlroos on kyllä sanonut Orpollekin vanhan hokemansa, että yleensä taloudessa ei mene hyvin, elleivät tuloerot kasva. Orpo uskoi ja päätti panna yksinhuoltajat, opiskelijat ja muut vähäpätöiset entistä tukalampaan asemaan.

Suuremmassa mittakaavassa tilanne ei silti ole näin. Viime joulukuussa kuollut, taloustieteen jättiläiseksi sanottu talous-nobelisti Robert Solow sanoi, että ”USA:n historian suurimmat tuloerojen kasvun jaksot päättyivät historian pahimpiin talouskriiseihin. Niiden välillä on vahva yhteys.”

Institute for Fiscal Studies -tutkimuslaitoksen kansainvälisen vertailututkimuksen mukaan eriarvoisuutta ovat Suomessa kasvattaneet pitkäaikaistyöttömyyden kasvu, sosiaaliturvan leikkaukset sekä pääomatulojen kasvu ja keskittyminen suurituloisille. Raportin mukaan keskimääräiset henkilöveroasteet ovat laskeneet kaikilla tulotasoilla 1990-luvun puolivälistä lähtien 2010-luvulle asti, minkä jälkeen ne ovat hieman kiristyneet. Suurituloisten kokonaisveroasteet ovat kuitenkin laskeneet enemmän kuin muiden tuloryhmien. Tämä ja pääomatulojen kasvu ja keskittyminen suurituloisimmille kotitalouksille ovat keskeisiä syitä eriarvoisuuden kasvuun.

Tasavero lisää eriarvoisuutta, koska tasavero ei ole oikeudenmukainen. Ei ole oikein, että konjakkiporukka maksaa veroja suhteellisesti vähemmän kuin keppanaporukka.

kari.naskinen@gmail.com

Rauha huono, sota hyvä

Viime viikolla Vladimir Putin ja Dmitri Peskov ilmoittivat, että Venäjä olisi valmis keskustelemaan rauhasta Ukrainan kanssa. Huono ehdotus. Suomessakin Ulkopoliittisen instituutin ja Tampereen yliopiston nerot sanoivat heti, ettei käy (HS 13.4.). Ollaan edelleen samaa mieltä kuin olivat vuosi sitten Sanna Marin ja Sauli Niinistö, joiden mukaan ykkösasia ennen rauhaa on Ukrainan voitto ja mieluiten ylivoimainen voitto.

Jos Putin lähettäisi lännen johtajille faksin rauhanneuvottelujen alkuehdotuksista, kieltäisi Jens Stoltenberg siihen vastaamisen. Yksi peruste rauhanneuvottelujen ehdottomalle torjumiselle on, että Venäjä on nyt päässyt taistelukentillä niskan päälle, joten sillä olisi etulyöntiasema myös neuvottelupöydässä. Päivälleen 80 vuotta sitten Suomen eduskunta hylkäsi Moskovan rauhanehdot, tästä kaksi päivää ja puna-armeijan päämajassa alettiin valmistella suurhyökkäystä, joka sitten alkoi kesäkuun 9. päivänä 1944. Eikä mennyt viikkoakaan, kun Mannerheim viestitti Mikkelistä Helsinkiin: ”Armeija on lyöty.”

Sota on aina tuloksellinen homma, kun sitä jälkikäteen tarkastellaan. Joskushan rauha kuitenkin saadaan aikaan. Nobelin rauhanpalkintojakin on annettu sotahulluille, jotka lopulta ovat omat tuhotekonsa onnistuneet katkaisemaan: USA:n Henry Kissinger ja Vietkongin Le Duc Tho 1973 sekä Israelin - Palestiinan rähinöiden osalta vastaavanlaisessa asemassa olleet Jizhak Rabin, Shimon Peres ja Jasser Arafat 1994. Näistä tosin Le Duc Tho kieltäytyi palkinnosta ja Kissinger palautti sen.

Kannattaa siis aloittaa sota ja kätellä sitten rauhantekijöinä Oslossa. Putinia ja Zelenskyitä tämä saattaa odottaa, samoin Netanjahua ja Ismail Haniyaa. Pro pace et fraternitate gentium.

Sota on myös tärkeä osa maailman elinkeinoelämää. Välillä niitä on käytävä, etteivät bisnekset romutu. Kun presidentti Dwight Eisenhover piti presidenttikautensa jäähyväispuheen tammikuussa 1961, hän oli jo vapaa puhumaan asioista niin kuin ne ovat: ”Valtaisan sotakoneiston ja suuren sotateollisuuden taloudellinen, poliittinen ja jopa hengellinen vaikutusvalta väreilee jokaisessa kaupungissa, osavaltiotason parlamentissa ja liittovaltion virastossa. Tunnemme tämän ilmiön syyt. Meillä ei ole varaa sivuuttaa sen negatiivisia seurauksia. Ne ulottuvat arkiseen uurastukseemme, voimavarojen jakoon ja toimeentulomme lähteisiin. Kyse on koko yhteiskuntamme rakenteesta.”

Tosiasia nyt Euroopassa on joka tapauksessa, että rauhasta ei ole toivoakaan. Siksi Pelicansin kiekkojoukkueestakin viisi käy tänään ilmoittautumassa armeijaan.

kari.naskinen@gmail.com